Luonnonystävä hajoaa
Noin neljä päivää jatkuneen reissun jälkeen jossain Saaristomerellä sitä septitankin tyhjennyspistettä alettiin varmistella jo hyvissä ajoin satamaopas kädessä. Biltemasta hankitun pöntön toimintaperiaatetta oli arvottu joka käynnin yhteydessä ja nyt oli selvää ettei kukaan ei osannut sitä oikeaa pumppaus-, veto-, huuhtelujärjestystä. Kakkia oli säilötty sinisessä nesteessä jo useampi päivä ja nukkumispaikat haettiin mahdollisimman kaukaa mukavuuslaitoksesta. Päivisin saattoi käydä vaivihkaa kannella pissaamassa kauhaan tuhansien mökkiläisten edessä ja nakata tuotokset homeopaattisessa laimennussuhteessa Itämereen. Mutta öiset gastin vessaretket tarkoittivat tuntikausien hengitystä tyynyliinan läpi, sillä pelkkä kannen avaaminen täräytti erittäin tymäkän hajuaallon vastahankitun suihkuverhon takaakin.
Lopulta Lappo ja luvattu tyhjennyspiste oli edessä. Yllättäen kapteenin ääni ratkaisi septitankin tyhjentäjäksi kaksi muuta matkustajaa. Kovan kinaamisen jälkeen epätasa-arvoiseen päätökseen taivuttiin, mutta edessä oli ongelma: septitankin tyhjennyskone letkuineen oli viereisessä laiturissa. Revitäänkö tankki irti ja viedään sinne vai siirretäänkö vaivalla vierassatamaan iltamyöhään pujoteltu vene? Päädyttiin ensimmäiseen ratkaisuvaihtoehtoon. Heti kun otimme monta tonnia painavan säiliön kanssa muutaman askeleen laiturilla, tajusimme ettei hommasta tule mitään. Kannettava paskahuusi roiskui, haisi eikä sitä jaksa hullukaan kantaa kahtasataa metriä. Sumealla logiikalla päättelimme, että kyllähän vessanpönttöön saa jätökset kaataa joten raijasimme tonkan vierassataman miestenvessaan. Nehän haisevat jo lähtökohtaisesti enemmän kuin naistenvessat.
Kaikki on käyny yrittämässä?
Armottoman punnertamisen jälkeen hulautimme tonkan sisällön pönttöön, lattialle, seinille ja jaloillemme. Haju oli… noh, miltä nyt kolme päivää kemikaaleissa kierrätetty paska nyt haisee. Tomelsimme pöntön kanssa ulos huusista happea haukkoen. Ei helvetti, koko ranta haisi paskanesteelle. Pakko mennä takaisin ja huuhtoa paikat, muuten jäädään kiinni jostain itämeririkoksesta. Vetelin käsisuihkulla suurimmat kokkareet seiniltä viemäriin ja jätin oven auki. Tonkka haisi edelleen kun rotanraato ja tajusimme ettei sen kanssa edelleenkään voi nukkua samassa veneessä. Pakko pestä. Tällä kertaa huomasimme juomavesiletkun ulkoseinässä. Reippaasti lorotimme letkulla koko kanisterin puhtaaksi vierassataman paraatipaikalla ja toivoimme että pöntöstä roiskuneet lopputuotteet hajoavat luonnossa.
Illan päätteeksi hinkkasimme saunassa irti sitä kemikaalin hajua ja ajatusta, että iholla oli käynyt omaa kolme päivää seisonutta kykkiä. Loppumatkaa värittikin neuroottinen toisten suolentoiminnan tarkkailu ja varmistelu, että kaikki ovat käyneet aamulla ainakin kaksi kertaa sataman huusissa. Siitä huolimatta jo muutaman päivän päästä se helvetin tonkka oli taas kukkuroillaan.
Fillarilla kellotornille
Peruspuunauksen jälkeen kaipasimme liikuntaa ja satamarakennuksen edessä oli sopivasti tarjolla kolme pyörää. Pienen briiffauksen jälkeen selvisi, että pyörät olivat ilmaisia ja Lapossa on pieni turisteille suunniteltu kulttuurikierros. Lähdimme oitis kuvauttamaan itseämme paikallisten monumenteilla. 
Touhulistasta löytyi lauttarantaa, helikopterikenttää, tuulimyllyä ja Lars Sonckin suunnittelema kellotorni. Vauhdin huumaamina pyyhkäisimme suoraan saaren läpi lauttarantaan. Todellisuudessa matka oli noin 3km mutta tuntemattomien seutujen seikkailijoille se tuntui paljon pidemmätä. Lauttarannassa oli vastassa meri ja koska sitä oli jo viikko katseltu, käännyimme hiljaisen hetken jälkeen takaisin paluusuuntaan. Kylätie oli kevyt polkea ja turistille turvallinen. Ensimmäinen kohde oli kellotorni, jonka uskoimme bongaavamme helpostikin. Pää kenossa poljimme hiekkatietä ja lopulta oli pakko myöntää että joko olimme eksyneet suoralla tiellä tai torni oli palanut. Kartan triplatsekkauksen jälkeen ajelehdimme keltaisen talon pihaan. Vasta siinä vaiheessa aloimme epäilemään, että paikan nimi ei välttämättä korreloi arvausruotsin kanssa. Nopean googlettamisen jälkeen selvisi, että Klockulla on työväentalo. Kävimme seisomassa sen portailla ja otimme itsestämme kuvat.
Stendhalin syndroomassa keskikesän tangolla
Kouluruotsia muistellen lähdimme polkemaan kartta kädessä kohti vihreää linjaa varsinaiselle kulttuurireitille ja startpunkt löytyikin hetken hapuilun jälkeen. Kävimme koulun, kirjaston ja tuulimyllyn edessä sekä löysimme koristeellisen juhannustangon. Kesäilta oli kuulas ja eivätkä itikat pysyneet vauhdissa mukana. Pari tuntia pyöräiltyämme alkoi tuntua, että Lappo on nyt antanut kaiken ja uupuneina palasimme lähtöruutuun. Saaristokohteiden estetiikka on omaa luokkaansa ja sisämaalaisina osasimme myös sitä arvostaa. Pian kuitenkin hiipii tunne siitä, että pitäisi olla enemmän tarjolla; sushipaikkaa, kahviloita, kirpputoreja tai tanssilavoja. Elämyshakuiset turistit eivät halua päästää syrjäisen paikan ahdistusta iholleen, koska totuushan on että näissä kivikoissa elanto on tiukassa ja eristyksissä eläminen näkyy naamasta. Paikallisten kannattaisi kuunnella turistia: mitä ne syö? mitä ostaa? mitä haluaa nähdä? Lomarahat palavat rannassa varmasti ja siksi vierasvenesatamassa kannattaisi pohtia millä keinoilla niitä lantteja kerätään. Pyöräily on hyvä idea, koska päiväkausien veneessäkenottamisen jälkeen on mukava saada liikuntaa ja maisemia.
Retropaatti 